V-TESSA-rakenne nominin ja verbin välimaastossa
La forme V-TESSA en finnois : entre nom et verbe
Résumé
Nominaalisten verbimuotojen käyttöä alisteisten lauseiden asemassa on pidetty uralilaisten kielten typologisena ominaispiirteenä, josta suomi tarjoaa monia esimerkkejä (Hakulinen 1979: 565; Lehtinen 2007: 58). Toisaalta viime vuosina julkaistut tutkimukset ovat osoittaneet, että nominaalimuotojen käyttö etenkin kirjoitetussa, standardikieltä edustavassa nykysuomessa on seurausta kehityksestä, jonka kyseiset rakenteet ovat läpikäyneet kirjakielen normittamisen aikana. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun jatkuneen standardisointiprosessin myötä nomi¬naa¬li-muotojen käyttökontekstit ovat laajentuneet verrattuna niiden murrekäyttöihin. Lopputuloksen voi nähdä kieliopin systematisoitumisena. (Ks. esim. Herlin & Kotilainen 2005; Koivisto 2005; Onikki-Rantajääskö 2005; Pekkarinen 2011; Willson 2012.)
TESSA-tunnuksella merkitty temporaalirakenne on esimerkki niin kutsutuista lauseenvastikkeista, jotka on kieliopeissa tavattu esitellä sivulauseiden synteettisinä vastineina. Infiniittisen rakenteen lausemaisuus (Hakulinen & Karlsson 1979: 337–338) näkyy muun muassa verbikannan täydennyksissä ja määritteissä. Infinitiiviin voi liittyä useantyyppisiä seuralaisia, jotka sijoittuvat pääsanansa jälkeen tuodessaan tekstiin uutta tietoa, kuten finiittiverbillisessäkin lausumassa:
a) Katsoessani sitä tarkemmin huomasin, että (…)
b) Kun katsoin sitä tarkemmin, huomasin, että (…)
Lausemaisen rakenteen lisäksi V-TESSA-muodolla on standardikielen ulkopuolella myös nominaalista käyttöä, jota ei ole kuvattu kieliopeissa. Infinitiivimuodon referenssin spesifisyyttä voi osoittaa demonstratiivitarkenne:
c) miten lie siinä lähtiessä haihtunut mielestä...
Analysoin esitelmässäni kielellisiä operaatioita, joiden avulla rakentuu TESSA-infinitiivin referentiaalinen merkitys. Tavoitteenani on osoittaa, että infinitiivin nominaalinen käyttö demonstratiivitarkenteen kanssa poikkeaa sen lausemaisesta käytöstä, jossa tapahtuman osallistujat on eksplisiittisesti ilmaistu, paitsi muodoltaan myös siinä, minkätyyppistä tapahtumaa ilmaisee lausuman pääpredikaatio ja millaiseen rooliin puhuja ja kuulija asettuvat puhetilanteen intersubjektiivisessa tilassa.
Esitelmäni lopussa pohdin kysymystä nomini- ja verbikategorioiden välisestä eronteosta. Verbeiksi ovat luokiteltavissa sellaiset sanakannat, joihin voi liittää persoonapäätteen ja joihin toisaalta voi liittyä sijapääte vain nominalisointia merkitsevän tunnuksen välityksellä. Nominaalistetuilla verbimuodoilla on paitsi referentiaalisia myös predikoivia tehtäviä, joiden tarkastelu valottaa nominaalimuotojen alttiutta kehittyä kohti verbaalista uudelleentulkintaa.
Lähteet
Hakulinen, L. 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Helsinki: Otava.
Hakulinen A. & Karlsson F. 1979: Nykysuomen lauseoppia. Helsinki: SKS.
Herlin I. & Kotilainen L. 2005: Itsenäistyvä infinitiivi: 2. infinitiivin inessiivin kehitys kirjakielen aikana. – I. Herlin & L. Visapää (toim.), Elävä kielioppi. Suomen infiniittisten rakenteiden dynamiikkaa s. 258–291. Helsinki: SKS.
Koivisto V. 2005: Monikasvoinen -mA ja suomen agenttipartisiipin tausta. – I. Herlin & L. Visapää (toim.), Elävä kielioppi. Suomen infiniittisten rakenteiden dynamiikkaa s. 146–172. Helsinki: SKS.
Lehtinen T. 2007: Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Helsinki: SKS.
Onikki-Rantajääskö, T. 2005: 3. infinitiivin inessiivi ja määräpaikkaisuuden arvoitus. – I. Herlin & L. Visapää (toim.), Elävä kielioppi. Suomen infiniittisten rakenteiden dynamiikkaa s. 173–193. Helsinki: SKS.
Pekkarinen H. 2011: Monikasvoinen TAVA-partisiippi. Tutkimus suomen TAVA-partisiipin käyttökonteksteista ja verbiliittojen kieliopillistumisesta. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Willson K. 2012: Syntaktinen symmetria, epäsuorat kontaktit ja TUA-konstruktion standardisointi. – I. Herlin & L. Kotilainen (toim.), Verbit ja konstruktiot s. 175–200. Helsinki: SKS.
L’emploi des formes nominales du verbe à la place de propositions subordonnées est considéré comme une caractéristique typologique des langues ouraliennes (Hakulinen 1979, p. 565; Lehtinen 2007, p. 58), dont le finnois fournit de nombreux exemples. D’un autre côté, plusieurs études publiées ces dernières années ont montré que l’emploi que le finnois moderne fait des formes nominales du verbe est le résultat d’une évolution que ces formes ont connue durant la période de standardisation de la langue, au XIXe et au début du XXe siècle, qui a conduit à un élargissement de leurs contextes d’emploi par rapport à ceux qu’elles ont connus dans les dialectes, et qui a eu comme aboutissement une certaine systématisation des moyens d’expression (Herlin & Kotilainen 2005 ; Onikki-Rantajääskö 2005 ; Pekkarinen 2011 ; Willson 2012).
La construction infinitive dite temporelle, identifiable par la marque TESSA (a), est un exemple de quasi-propositions que les grammaires du finnois présentent comme des équivalents synthétiques de propositions subordonnées (b). Le degré de phrasticité élevé de cette construction se voit notamment dans la réalisation des compléments et des modifieurs de la base verbale, qui peuvent être plusieurs et de différents types, et qui, en tant qu’éléments faisant partie de l’apport de l’énoncé, sont postposés à l’élément recteur, comme dans une construction à verbe fini (cf. Hakulinen et Karlsson, 1979, p. 337-338).
a)
Katso-e-ssa-nii si-tä tarke-mm-in huomas-i-ni, että (…)
regarder-INF-INE-POS.1 la-PAR attentif-COMP-INS s’apercevoir-PRÉT-1 CONJ
« En la regardant de plus près, je me suis aperçu que (…) »
b)
Kun katso-i-ni si-tä tarke-mm-in, huomas-i-ni, että (…)
Quand regarder-PRÉT-1 la-PAR attentif-COMP-INS s’apercevoir-PRÉT-1 CONJ
« Quand je l’ai regardée de plus près, je me suis aperçu que (…) »
En plus de la construction de type phrastique, la forme V-TESSA connaît un emploi nominal, qui s’observe dans des données représentant des variétés non standard, qui n’a pas suscité l’intérêt des grammairiens. La construction de l’infinitif avec une valeur référentielle spécifique peut se faire à l’aide d’un déterminant démonstratif qui lui est antéposé :
c)
miten lie siinä lähti-e-ssä haihtu-nut miele-stä...
comment AUX-POT-3 DÉM.INE partir-INF-INE s’évaporer-PPA esprit-ÉLA
« je ne sais pas comment ça m’est sorti de la tête au moment de partir… »
Dans cet exposé, nous nous proposons d’examiner les opérations par lesquelles s’établit la valeur référentielle de l’infinitif. L’objectif est de montrer que l’emploi nominal de l’infinitif où l’individuation référentielle s’appuie sur le déterminant démonstratif se distingue de la construction phrastique où les participants du procès sont explicitement mis en scène non seulement par sa forme, mais aussi par le type d’évènement exprimé par la prédication principale et par la façon dont est configurée la scène énonciative.
Enfin, nous reviendrons sur la question plus générale concernant la distinction entre la catégorie des noms et celle des verbes. Faute de critères structurels pour distinguer les bases nominales et les bases verbales, on peut considérer comme verbale une base à laquelle s’ajoute un indice personnel, et qui, d’un autre côté, n’accepte un suffixe casuel qu’après l’adjonction d’un suffixe de nominalisation. On s’interrogera sur le rôle joué par les bases verbales nominalisées dans la construction aussi bien de la référence que de prédications pour mieux comprendre la tendance que ces nominalisations ont à se développer vers une réinterprétation verbale.